Epävarmuus. Se oli olennaisin asia ylisuorittamiseni taustalla. Suorittaminen oli minulle keino hallita epävarmuutta, pohdiskelee 46-vuotias Hanna Pelttari. Koulussa piti saada kymppejä, kauppatieteen maisterin opinnoissa huippuarvosanoja, työnteko oli äärimmäistä. Tammikuussa 2026 julkaistussa kirjassaan Sielun Siivillä (Calidris Kustannus ) Pelttari kertoo, mitä tapahtui, kun hänen suorittajaelämänsä ajoi umpikujaan ja millaiset uudenlaiset siivet elämä silloin sai.
- Kun suorittamiseni päättyi, sielun ääni minussa voimistui, hän kuvaa.
Olen saanut valtavasti apua muiden tarinoista.
Pelttarin mukaan hänen kirjansa on ennen kaikkea toivoa ja lohtua tarjoava vertaistuellinen matkakertomus uupumuksesta omannäköiseen elämään.
- Kirjani syntyi vahvasta halusta jakaa kokemukseni vertaistueksi muille vastaavaa kohdanneille. Toivon sen tarjoavan tukea vaikeisiin elämänvaiheisiin ja lisäävän ymmärrystä itseämme ja muita kohtaan. Olen itse saanut valtavasti apua muiden tarinoista. Siksi tuntui merkitykselliseltä kantaa oma korteni tähän yhteiseen kekoon, hän sanoo.
Salli hyvyys myös itsellesi
Pelttari pohtii, että historian raskaat kokemukset sotavuosineen ovat osaltaan ladanneet suomalaiseen suorittamiseen ankaraa selviytymisen energiaa, joka on monesti myös siirtynyt sukupolvelta toiselle.
- Myös ns. uhrautumisajattelu kumpuaa mielestäni osin historiasta, ja sekin voi siirtyä ylisukupolvisesti. Huolehditaan toisista ja unohdetaan oma itse.
- Nykyään onneksi ihmisillä on rohkeutta ja myös keinoja analysoida ylisukupolvisia traumoja. Oman parantumismatkani aikana olen oivaltanut, miten tärkeää on huolehtia itsestä, hoidattaa itseään, sallia itselle iloja ja nautintoja. Oma hyvä olo säteilee aina myös lähipiiriin. Se on edellytys, että pystyy huolehtimaan muista, korostaa Pelttari.
Hän pitää hyvää oloa yllä ennen kaikkea elämällä omannäköistä elämää, jossa jokainen päivä on ihmeitä täynnä. Omannäköiseen elämänpolkuun kuuluu myös se, että Pelttari muutti reilu vuosi sitten takaisin synnyinseudulleen Lappiin Karungin kylään Tornion pohjoispuolelle. Sieltä hänen tiensä oli aikoinaan vienyt Ouluun, pääkaupunkiseudulle ja Pirkanmaalle. Hän asuu nykyään entisessä mummolassaan.
Luonto on rakas voimauttaja. Luonnon viestintuojat, kuten perhoset ja höyhenet, ovat Pelttarille tärkeitä merkkejä, että yhteys näkyvän taakse on auki. Luontaiset hoidot, niin keholliset kuin energeettiset hoidot pitävät yllä hyvinvointia, samoin oma työ energiahoitajana. Lukeminen ja kirjoittaminen tuottavat iloa ja nautintoa. Läheisten seuraa rakastava Pelttari on sopivasti sosiaalinen, mutta nauttii suuresti myös päivistä, jolloin saa vain olla oman itsensä kanssa. Uni on hänelle hyvinvoinnin kivijalka.
Pelko ja häpeä bensiininä
Pelttarille pelko ja häpeä olivat ylisuorittamisen bensiiniä.
- Pelko siitä, etten ole tarpeeksi hyvä, pelko, että tulen hylätyksi. Häpeää mahdollisista virheistä. Oman mieleni sisällä pelko ja häpeä saivat kohtuuttomat mittasuhteet, niin usein käy, kun samalla hermosto on epäbalanssissa. Suorittamalla koetin lunastaa paikkani ja arvoni. En kyennyt, enkä osannut elää luottamuksessa.
Pelko ja häpeä ajoivat Pelttaria paitsi ylisuorittamaan, niin myös ylihuolehtimaan ja ylimurehtimaan – mielen sisäisiin kauhuskenaarioihin.
- Entisessä turvattomuusmoodissani en olisi ikinä uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi. Nyt yrittäjyys on minulle hermostoni kannalta ainoa turvallisesti kestävä tapa tehdä töitä, hyvinvointialan yrittäjänä, päätoimisena energiahoitajana työskentelevä Pelttari kertoo. Kirjoittamisen lisäksi hänellä on hyvinvointiaiheinen podcast.
Uskomukset tiukasti mielessä
Pelttarin lapsuuskoti oli lämmin ja hyväksyvä. Hän sanoo, että pelko ja häpeä ovatkin olleet hänessä ns. sisäsyntyisesti, kuten hän kirjassaan kuvaa:
Vuosia sitten äitini kertoi, että olin lapsena housujeni rikkoonnuttua hätääntynyt ja syyttänyt itseäni. Säikähdin tehneeni jotain väärin ja luulin, että sen seurauksena housut rikkoutuivat. Sain osakseni lohdutusta, eikä kukaan ollut minulle vihainen. Ensireaktioni on kuitenkin paljonpuhuva – huoli siitä, että tein itse jotain väärää ja omalla toiminnallani aiheutin vahingon. Tämä oli pieni yksittäinen tapahtuma lapsuudestani, mutta kertoo paljon.
Vasta viime vuosina olen tunnistanut, että kyseinen uskomus on kulkenut mukanani pitkään. Olen jatkuvasti pelännyt tekeväni jotain väärin ja kaiken syyn olevan aina minussa.
Keho yritti kertoa
Keho koetti vuosia kertoa Pelttarille, että jotain on pahasti pielessä. Kilpirauhanen reistaili, olo oli hutera ja voimaton, aivosumu sumensi kognitiota, itketti, kuvotti, pääsäryt piinasivat, migreenikohtaukset veivät sairaalaan. Motoriikkakin oli jotenkin tolaltaan, tavaroita putoili kädestä. Hän ei osannut tulkita kehonsa viestejä, tai sivuutti ne. Ympäristön päivittelyjä esimerkiksi työtahdistaan Pelttari ei noteerannut.
Ensimmäisen totaaliuupumuksen hän koki vuonna 2020. Sitä edeltävä kehon oireilu pisti ajattelemaan. Kun hengityskin vaikeutui, oli jo pysähdyttävä oireen äärelle, kuten Pelttari kirjassaan kuvaa:
Noin puoli vuotta ennen uupumukseni puhkeamista aloin kärsiä sitkeästä ja äärimmäisen tuskaisesta nenäoireilusta, joka kesti tasan vuoden ja hävisi sitten yhtä yllättäen kuin alkoikin. Vuoden pituisessa ajassa ehdin jo alkaa pelätä, että oire on tullut jäädäkseen loppuiäkseni. Tämä ajatus aiheutti suoranaista kauhuntunnetta, sillä oireilu tuntui pahimmillaan siltä kuin tulenlieskat olisivat polttaneet nenäni limakalvoja jokaisella hengenvedolla. Kehoni kovensi keinojaan jatkuvasti – kun en suostunut uskomaan jo aiemmin saamiani viestejä, alkoi lopulta hengittäminenkin vaikeutua, ja sitä en enää voinut sivuuttaa mitenkään.
Moni lääkäri tutki Pelttaria, mutta selittävää syytä ei löytynyt. Pelttari uskoo, että hänen kehonsa ja mielensä olivat totaalisessa hälytystilassa ja reagoivat kaikkiin normaaleihinkin ärsykkeisiin poikkeuksellisen vahvasti.
Äidin kuolema avasi näkymättömän polun
Pelttari määrättiin uupumuksen vuoksi sairauslomalle, mutta se ei tuonut helpotusta kuin näennäisesti. Pinnan alla kyti edelleen. Elämä luuti muutenkin kovalla kädellä. Pelttarin äiti sairastui alle 70-vuotiaana ALS:iin. Selkäytimen ja aivojen liikehermosoluja rappeuttava sairaus uuvutti hyväkuntoisen, eläkkeellä olevan luokanopettajan puolessa vuodessa.
- Suru oli suuri, mutta samalla äidin kuoleman myötä selväaistiset kokemukset alkoivat minussa avautua. Näkymätön maailma tuli ikään kuin lohdukseni ja tuonpuoleiseen siirtynyt äiti sen myötä läsnäolevaksi.
Tie ei ollut kuitenkaan vielä kuljettu määränpäähän saakka. Toisen totaaliuupumuksen Pelttari koki keväällä 2023, vuosi äitinsä poismenon jälkeen.
- Tuolloin tunsin, että jokin kriittinen jaksamisen raja ylittyi pahasti. Myös aistiärsykkeiden sietokykyni oli aivan olematon, enkä aina pystynyt edes istumaan samassa ruokapöydässä muiden perheenjäsenten kanssa. Uupumukseni myötä olen ymmärtänyt myös sen, että olen erityisherkkä; konkreettisestikin kovat äänet ja vilkkuvat valot ovat myrkkyä hermostolleni.
Mikään muu kuin muutos ei ollut mahdollinen
Toisen totaaliuupumuksen myötä Pelttari oli risteyskohdassa. Hän ymmärsi, että nyt hänen on muutettava elämänsä suuntaa. Pintapuolinen muutos ei enää ole mahdollista. Pelttari muuttikin elämässään kaiken: työn, asuinpaikan, parisuhdekin päättyi. Lapsia Pelttarilla ei ole.
Kanssakulkijoikseen hän sai auttajia niin näkymättömästä kuin konkreettisesta maailmasta.
- Olen erittäin kiitollinen ja hämmentynytkin siitä, että kohtasin parantumismatkallani niin paljon viisaita valon kantajia, ja aina oikealla hetkellä.
- Opiskeluni energiahoitajaksi antoi samalla minulle runsaasti tietoa, miten opin rauhoittamaan hermostoani.
Olen erittäin kiitollinen ja hämmentynytkin siitä, että kohtasin parantumismatkallani niin paljon viisaita valon kantajia, ja aina oikealla hetkellä.
Energiahoitajan opintoihin hänet innosti omat hyvät hoitokokemuksensa niin henkisellä kuin hyvinkin konkreettisella tasolla:
- Hämmästykseni oli suuri, kun yli vuosikymmenen kroonisesti vaivannut rintarankajumini hävisi ensimmäisen energiahoitokerran aikana. Kiinnostukseni heräsi, ja aloin käydä hoidoissa säännöllisesti. Huomasin saavani hoidoista apua mitä moninaisimpiin vaivoihin ja tilanteisiin. Vähitellen vino lantionikin oikeni.
Katsoessaan taakseen Pelttari myöntää, että hän tarvitsi uupumiset.
- Minun piti ajaa kaksi kertaa pää edellä seinään, ennen kuin ymmärsin, että minun on muutettava elämäni suuntaa.
Katsoessaan tähän hetkeen ja tulevaan Pelttari myhäilee, miten kutkuttavaa iloa hän tuntee elämästä. Kaiken kirkastaa kiitollisuus.
- Olen antanut itselleni luvan olla tärkeä, arvokas ja rakkauden arvoinen ihan vain olemalla oma itseni. Olen myös vihdoin aidosti alkanut uskoa tämän olevan totta. Ja kas, sydämeni on alkanut laulaa ilossa. Mitähän ihanaa tai ihmeellistä tänään tapahtuu? hän hymyilee katsoessaan vanhan peräpohjalaistalonsa pirtin ikkunasta ulos talviseen luontoon.
Tutustu Hanna Pelttarin työhön: energiasielu.fi
