Stressinpurkukouluttaja ja tietokirjailija Satu Pusan mukaan keho muistaa aina ja osaa viisaudessaan ilmentää sairautena ja oireena sellaista, mitä ihminen ei pysty muulla tavoin käsittelemään.
− Tavallaan minut pistettiin pysähtymään kehoni äärelle, kun se oireili voimakkaasti. Mietin symbolisestikin, mitä en kykene näkemään, kun sain yhtäkkiä verkkokalvoreiän ja toisen silmän rajun lasiaisirtauman. Luulin toipuneeni neljällä silmäleikkauksella, mutta sitten ”pelkolihaksemme”, psoas aloitti oireilun ja lannerangan paheneva kipu esti työni TRE-ohjaajana. Pääni ei kestänyt siinä rumbassa. Jouduin pistämään yritykseni pöytälaatikkoon ja masennuin. Kun sitten löytyi ammattitaitoinen fysiatri, joka arvioi kehoon kertyneen kuormituksen alkaneen jo lapsuuden vammoista, leikkauksista ja kokemuksista, tajusin, että historiassani on jotakin sellaista, mikä aiheuttaa oireet. Yritin kovasti miettiä, mitä, mutta muistin ainoastaan minulle kerrotut tarinat, ja että kaikki oli hyvin, en mitään omakohtaista. Minulta katosi lapsuus lähes kokonaan. Yrittäessäni muistaa putosin tyhjään aukkoon, Pusa kertoo.
Hän päätti lähteä etsimään puuttuvaa lapsuuttaan penkomalla arkistoja ja dokumentteja. Hän tilasi kaikki mahdolliset tiedot lapsuudestaan, esimerkiksi missä sairaalassa ja milloin hän oli ollut hoidettavana.
- Prosessi oli iso. Tarvitsin sen tueksi terapiaa. Kaikki oli vaikeaa sellaiselle ihmiselle, joka on tottunut siihen, että pitää aina olla miellyttävä ja pärjätä yksin. Mutta siinä vaiheessa minun oli pakko pyytää apua, eikä se ollut mitenkään helppoa.
- En muistanut, enkä voinutkaan muistaa kaikkea, mitä minulle oli tapahtunut, kuten sitä, että olin ollut 11 kuukauden ikäisenä sairaalassa. Ne olivat isoja asioita tunnistettavaksi, mutta minun piti käydä ne läpi. Aloin kirjoittaa itseäni ehjäksi lapsen kokemuksista käsin. Sukelsin syvälle sanoittaessani kehoani ja tuntemuksiani. Kirjoittaminen sai vähän kerrassaan muistini avautumaan kuvantarkasti ja kiistämättömästi. Löysin sanat vaietulle, salatulle ja piilotetulle. Syntyi kirjani resilienssistä ja toivosta.
Minulla ei ole minkäänlaista tarvetta syyllistää ketään, ainoastaan kirjoitin itseni todeksi.
Silotti lapsuuden polut
Vuonna 1959 syntynyt Pusa oli lapsi 1960-luvulla. Hänen kirjoittamansa kirja Kadotettu lapsuus on tarinallinen tietokirja, koska hän kertoo siinä omista kokemuksistaan. Aluksi Pusa oli kaavaillut kirjalleen nimeksi Kunnes lapsi minussa taas nauraa. Nimi kuitenkin vaihtui prosessin myötä.
– Oivalsin, että pakottava tarve löytää kadotettu sysäsi etsimään. Kirjoitusmatka toi kadonneen lapsen turvaan.
- Ennen kuin aloitin kirjoittaa, olin työstänyt kirjaani alitajuisesti jo kymmenen vuotta kaiken muun elämän ohessa, lukenut taustakirjallisuutta ja kirjoittanut muistiin, mitä olin matkan varrella oivaltanut itsestäni.
Varsinaisen kirjoitustyön Pusa aloitti lokakuussa 2022. Kirja ilmestyi syksyllä 2024. - Muistan tilanteenkin, missä olin, kun aloitin kirjoitustyön: kalliolla lapsuuteni turvapaikassa Espoon Otaniemessä. Tuolle kalliolle kirjani myös päättyy.
- Rupesin kirjoittamaan intensiivisesti kaikesta, mitä muistin lapsuudestani. Mieleen tuli ihania asioita luonnosta, mutta lisäksi vahva kehollinen tuntemus siitä, kun isä pitää viikkojen mykkäkoulua tai kun asioista ei puhuttu niiden oikealla nimellä. Ensin ajattelin, ettei kirja ole minun kasvutarinani, mutta mitä pideämmälle kirjoitin, sitä selkeämmin rupesin näkemään sen sellaisena.
Pusan isä oli nuorena sodassa. Äiti oli sodan alkaessa yhdeksänvuotias. Pusa on myöhemmin ymmärtänyt, että heille selviytyminen kauheista koettelemuksista on tarkoittanut kaiken pitämistä sisällä. - Vanhempani kantoivat sotavuosien salattuja lapsuusmuistoja ja kätkivät niiden jäljet. Hiljaa olemisen suojan he rakensivat myös lapsuudenkotiini. Äiti pakeni pärjäämiseen, isä hiljaisuuteen ja minä siihen, että yritin olla olematta ja piilotin tunteeni.
Jouluaattona 65 vuotta täyttävä Pusa kokee, että hänen ikäkautensa ihmisille on jotenkin tyypillistä, että vaikka asiat näennäisesti ovat hyvin, ne eivät ole sitä todellisuudessa. - Joskus 55-vuotiaana havahduin siihen, että minun harteillani on vahva miellyttämisen, vaivattomuuden ja yksinpärjäämisen viitta. Se toimi hyvin tiettyyn pisteeseen asti.
Pusa kertoo olleensa hirveän pelokas kohtaamaan ihmisiä. Hänen on ollut helpompi kirjoittamalla työstää asioista ja kertoa mielipiteensä kuin sanoa ne ääneen. - Minulle iso osa kasvutarinaani on ollut huomata, etteivät muut ihmiset olekaan niin pelottavia. Olen oivaltanut tapaamieni ihmisten kautta, etten olekaan yksin tässä laivassa, vaan se on pitkälti ikäkausikysymys. Moni on kirjastani kertoessani sanonut, että sinähän kirjoitat kirjaa minun elämästäni.
Sanat kehon kokemuksille
Kirjan kirjoittamisen ajankohta liittyy osaltaan siihen, että Pusan äiti vanheni, väistämättä lähestyi kuolemaa, ja hänestä tuli kovin vaativa ihminen. Isä oli kuollut vuosia aikaisemmin.
– Äiti tarvitsi minua, oli aina tarvinnut. Se resonoi omaan aistimukseeni siitä, että olin jäänyt vaille jotakin.
- Kun yritin kysellä häneltä, missä olin ollut vauvana hoidossa ja miksi minulla on kummallisia muistikuvia, hän loukkaantui ja kiisti muistoni ja käänsi puheen kehuihinsa. Olin ahkera, hyvä koulussa ja harrastuksissa. Ne riittivät hänelle, eikä hän kyennyt puhumaan muuta. Lakkasin kyselemästä. En halunnut loukata, olla ilkeä tai millään tavoin syyttää häntä. Etsin vain vastauksia, kun halusin selvittää asiat itseäni varten. Mutta äiti suuttui, kun en enää ollutkaan se helppo ja kiltti lapsi, vaan kyseenalaistin.
- Minulla ei ollut missään vaiheessa koko kirjoitusprosessin aikana minkäänlaista tarvetta syyllistää ketään, ainoastaan kirjoittaa itseni todeksi. Tarvitsin vain sanat niille kokemuksille, joita tunsin kehoni kantavan.
Pusa muistelee, että hänen lapsuudessaan, 60-luvulla, ihminen ei saanut voida huonosti, koska kaikki oli niin hyvin verrattuna siihen, mitä aikaisempia vuosikymmeninä oli ollut.
Muistin vain minulle kerrotut tarinat, en mitään omakohtaista. Minulta puuttui lapsuus.
- Ei ikään kuin saanut valittaa, eikä ollut tärkeää ilmaista tunteita. Silloin vaan pärjättiin, ja Suomi lähti suuntautumaan kohti hyvinvointia. Tietyllä tapaa ei ollut tilaa olla lapsi. Piti olla kauhean kiltti, huomaamaton ja miellyttävä.
Pusa päätyi kirjoittamaan kaikesta, hyvin henkilökohtaisistakin asioista, koska hänen mielestään asioista pitää puhua niiden oikeilla nimillä.
Kirjoittaminen oli minulle rehellisyyttä omiin tuntemuksiin, syväsukellusta ja tähtien valoa. En pelännyt kipua.
- Paluuta ei enää ollut, koska on jo niin syvällä prosessissa. Olin tajunnut, että en kirjoita vain omaa tarinaani, vaan kirjoitan paljon sellaista, mitä siinä ajassa tapahtui, ja mistä kukaan muun minun ikäisistäni ei ole pystynyt puhumaan. Tämä on minun tehtäväni.
- Minun ei tarvitse enää hävetä, eikä kantaa syyllisyyttä siitä, mitä minulle on tapahtunut. Eihän se ole ollut minun syytäni. Voin omalla esimerkilläni näyttää, että ihminen on hyvä sellaisena kuin hän on, eikä hänen tarvitse hävetä tai pelätä ketään tai mitään.
