Vantaalainen Erja Lemponen, 48, oli ennen tehosuorittaja ja täydellisyyden tavoittelija. Vuosien varrella eteen oli tullut useita väsymisen jaksoja. Viimeisin niistä, juuri ennen koronaa, johti isoihin oivalluksiin ja sitä kautta lopulta suunnan muutokseen.
’’Ymmärsin, että en voi syyttää tilanteesta pelkästään ulkopuolisia, vaan minun täytyy muuttaa omia ajatusmallejani ja omaa toimintaani.’’
Erjan elämässä oli meneillään paljon muutakin. Uupumisen taustalla oli kuormittavana tekijänä vuosien takaa myös papan ja oman isän kuolema. Samalla hän oivalsi, että paitsi, että hän oli suorittanut työtä ja harrastuksia, hän oli myös opettanut ympärillä olevia ihmisiä toimimaan itsensä kanssa tietyllä tavalla.
’’Kehoni on viisas. Se oli yrittänyt pysäyttää minua jo aiemmin. Olin itkuinen, väsynyt ja ahdistunut. Elämä tuntui merkityksettömältä, mutta silti ajattelin, että tekemällä enemmän helpottaa. Pelkäsin, jos pysähtyisin, etten enää pääsisi ylös. Niin väsynyt olin, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni. Etten vain ole heikko’’, Erja muistelee.
Eteen tuli päivä, jolloin hän lähti lenkille, mutta yhtäkkiä jalat eivät enää kantaneet, sydän hakkasi ja hän lysähti lenkkipolulle. Silloin hän viimein uskalsi myöntää itsellensä tarvitsevansa apua. Erja varasi ajan työterveyteen, jossa hän vain itki, ja sai lähetteen työpsykologille.
’’Vasta siellä oivalsin, että päiväni olivat aivan täynnä, eikä ollut aikaa palautumiselle. Ei ihme, ettei elämässä ollut iloa.’’
Luonto ja hengitys
Uupumisen myötä Erja teki päätöksen, jota hän kuvaa yhdeksi elämänsä parhaista. Hän hakeutui health coach -koulutukseen, jonka aikana hän tutustui itseensä uudelleen.
’’Ei ollut helppoa pysähtyä itsensä äärelle. Olin tosi hukassa itseni kanssa ja tein paljon muiden odotusten mukaan’’, hän tunnustaa.
