Pyhyys on lukemattomissa uskonnoissa ja maailmankuvissa keskeinen käsite. Pyhä on jotain, jota ei saa loukata, hävittää, eikä rikkoa. Pyhää kunnioitetaan ja arvostetaan.
Luonnonkansojen aikaan koko luonto oli Luojan ilmentymä ja siten pyhä. Luonnonuskoon ajatusmaailmaan kuului, että kaikilla oli henki, kuten puilla, kasveilla, taloilla, kivillä, auringolla, kuulla ja tähdillä. Pihapiirissä ja sen läheisyydessä oli voimapuita, erityisiä kodin haltijapuita ja muita pyhiä paikkoja. Pyhän kokemus saattoi olla jokapäiväinen yhteys talon haltijapuuhun tai muuhun lähistöllä olevaan voimakeskukseen.
Kosmisen akselin kautta pääsi yhteyteen Luojan kanssa
Kotipiirin lisäksi tunnettiin luonnossa yhteisölle tärkeät erityisen merkittävät pyhät paikat: pyhät lehdot, metsät ja kivet. Monia vuoria ja luoliakin pidettiin pyhinä, samoin kuin erilaisia kalliomuodostelmia. Niiden voimassa koettiin erityisen voimakas, shamanistinen pyhän kokemus. Näitä paikkoja nimitettiin voimakeskuksiksi, maailmankeskuksiksi sekä axel mundiksi eli kosmiseksi akseliksi, joka kulki taivaan, ihmisten ja maan läpi. Kosmisen akselin kautta pääsi yhteyteen Luojan kanssa. Pyhässä keskuspaikassa koettiin vahvimmin yhteys myös luonnon voimiin, eläimiin, tähtiin ja maanvoimaan. Uusia yhteisöjä rakennettaessa usein ensin etsittiin pyhä keskuspaikka ja yhteisöt rakennettiin sen yhteyteen. Roomalaiset tunsivat axil mundin paikan; kaupunki rakennettiin sen ympärille ja samalla avautui neljän portin kautta yhteydet kaikkiin ilmansuuntiin, jotta maan henki pääsi virtaamaan.
Pyhän kokemus on jakamatonta ykseyttä
Psykologiselta kannalta pyhän kokemuksen voidaan ajatella olevan tila, jossa arkitietoisuus ja arkipäivän tajunta on muuttunut. On menty arkitajunnan rajan yli. Sitä voisi kutsua myös tilaksi, jossa kaikki olevainen koetaan uudella tavalla: Kaikki koetaan jakamattomana ykseytenä. Tuon kokemuksen myötä voi ilmentyä kyyneleitä, vapinaa, kylmiä tai kuumia väristyksi ja muita kehollisia kokemuksia. Voi tulla esiin näkyjä, ilmestyksiä tai vain hyvin erityistä rauhan tunnetta. Usein puhutaan autuuden kokemuksesta. Tilasta, jossa pelot ja erillisyys kokemus on hävinnyt. Ihminen on vain yhtä kaiken kanssa suuressa rauhan ja hiljaisuuden tilassa. Pyhän kokemus on usein terapeuttinen ja eheyttävä. Pyhän tilan kokemus jää usein mieleen unohtumattomana. Se voi joskus muuttaa täysin oman elämän suuntaa. Pyhän kokemuksen kautta voi tulla syvempi tietoisuus oman elämän tehtävästä ja merkityksellisyydestä.
Metsänpeitossa muuttui näkymättömäksi
Osalle ihmisiä luonnossa koettu hiljaisuus avaa pyhän kokemuksen. Entisaikaan tietoisuuden tilan muutos saattoi tapahtua metsänpeittoon. Metsänpeitossa kokija oli niin ihmeellisessä yhtymisessä maailmassa olevan värähtelyn kanssa, että hän muuttui näkymättömäksi. Olen kuullut luennoillani useistakin tapauksista, jossa paikallinen talon isäntä tai isoisä on hävinnyt metsään. Häntä oli etsitty, muttei ollut tuntienkaan kuluessa löydetty. Kyseinen ihminen oli ollut metsänpeitossa usein hyvin lähellä, lähimetsässä usein vain muutaman sadan metrin etäisyydellä kotitalosta ja ihmetellyt, miten kukaan kaivannut häntä.
Uskon itse näihin kertomuksiin, koska olen itsekin kerran todistetusti muuttunut näkymättömäksi. Olin täydellisen hiljaisuuden tilassa, eikä minua nähty, vaikka olin aivan varmasti hyvin lähellä muita ja täysin nähtävissä.
Syntymälahjana yhteys pyhään
Pyhyyden kokemus ravitsee ja hoitaa ihmisen sielua. Ihminen on ajateltu olevan henkinen sielu, jolla on syntymälahjana yhteys pyhään, yhteys Luojaansa. Pyhät paikat, luonto, metsä, vanhat puut, aava merimaisema, vuoret ja kivet ravitsevat tätä luonnollisen ihmisen olemusosaa. Mahtavat luontokohteet saattavat saada ihmisen haltioitumaan ja kokemaan paikan jumalallisena ja pyhänä. Kaipuu pyhän tilaan lienee kaikilla, mutta kulttuurimme karkeus pitää sen monilla syvällä piilossa.
Kaipuun kokemus pyhää kohtaan on kanavoitu erilaisiin uskonnollisiin rituaaleihin, sakramentteihin ja seremonioihin.
Kirkkojen ja temppeleiden lisäksi luonnon hiljaisuus ja rauha koetaan portteina pyhän kokemuksiin:
Metsä kirkkoni olla saa, muuta kirkkoa en kaipaa, sanotaan.
Erityisesti vanha metsä ja vanhat puut on koettu niin pyhinä, että niiden hävittäminen on satuttanut monien ihmisten syvintä tietoisuutta.
Kohtasin kerran meksikolaisen biologin, intiaanin, joka totesi minulle: ” Jos emme kohtaa luontoa arvostuksella, pyynnöillä ja kiitollisuudella, kasvit ja yrtit eivät anna kaikkea sitä ravinto- ja parannusvoimaa, mitä niillä on annettavana.”
Ehkä siksi ennen muinoin oli tärkeä siunata siemenet ja kiittää sadosta. Ennen pyyntiä metsästäjät ottivat kunnioittavan yhteyden saaliseensa ja saalis juhlittiin kiitospeijaisilla. Koko luonnon käyttö antimena oli siten eräässä mielessä pyhän kokemista, siksi luonnon antimet kohdattiin pyhien rituaalien kautta.
Olemme yhtä kaiken kanssa
Mehiläisetkin suostuivat olemaan pistämättä, kun ihmiset osasivat laulun, jolla ne rauhoittuivat – yhtenä esimerkkinä afrikkalaisesta heimokulttuurin rituaalitavoista pyytää mehiläisiltä hunajaa.
Elonkehän tuhoamisen takia ihmiskunta on ajautunut suureen kriisiin. Emme voi jatkaa samalla tavalla. Kuten eräs zenbuddhisti toteaa: Nykyinen sivilisaatiomme loppuu (on huono uutinen). Nykyinen sivilisaatiomme loppuu (on samalla hyvä uutinen).
Luonnon tuhon taustalla on myös ihmisen vääristynyt tietoisuus erillisyydestään. Me emme ole erillisiä, vaan olemme yhtä kaiken kanssa, niin tähtien kuin pienen hyönteistenkin. Olemme samassa värähtelykentässä ja riippuvaisia toinen toistemme hyvinvoinnista.
