Istun yksin ikkunani ääressä ja katson talvista luontoa.
Viikkoja kestänyt ankara pakkanen on viimein laskenut ja aurinko helottaa jossain näkymättömissäni kalpeana ja vielä kylmänä, hanget peittävät maan. Ulkona on kylmä, mutta sisällä lämpimässä en tunne talven kylmyyttä, enkä viuhuvaa tuulta kasvollani.
Lumihiutaleet leijailevat maata kohden kuin harsomaiset tähdet loppumattomana virtana toinen toistaan seuraten. Lumen pehmeä, aaltomainen liike etenee silmin kantamattomiin, talvessa on kylmää, väritöntä ja tasaista kauneutta. Puut seisovat jykevinä edessäni kuin ikivanhat, pyhät patsaat. Tuuli tanssittaa lunta talojen katoilla, maassa, ilmassa. Se muodostaa pyörteitä veitikkamaisen innostuneesti puhallellen niitä puolelta toiselle. Sen tanssi on mistään riippumatonta, iloista ja vapaata. Kadehdin sen reippautta yhtä lailla kuin puiden arvokkuutta.
Puut seisovat jykevinä edessäni kuin ikivanhat, pyhät patsaat.
Metsän laidalla näen yksinäisen jäniksenpojan. Se on kuin pieni piste takanaan levittäytyvän suuren ja mahtavan metsän varjossa. Se pomppelehtii avuttoman näköisenä lumimättäältä toiselle, eikä kai tiedä itsekkään, minne on matkalla. Kiire sillä näyttää olevan jonnekin, aivan kuin susi olisi metsän siimeksessä sitä väijymässä. Mutta ei täälläpäin susia liiku, joten ehkä se kuvittelee vain. Niinhän me ihmisetkin joskus teemme.
Hiljalleen päivä alkaa kallistua iltaa kohti ja viimeisetkin auringonsäteet kalpenevat näkymättömiin. Kuu ilmestyy auringon saatossa hehkumaan maidonvalkeaa väriään taivaan laelle. Tähdet tuikkivat ilmeettöminä ja harvat, kapeat pilvet kelluvat talojen yllä. Lumi kimaltelee ja kimaltelee.
Katson metsän reunalle. Yksinäinen jänöressu on saanut ystävän. Kaksi pientä olentoa viipottaa metsän suureen syleilyyn kadoten sen lomaan ja jättäen pienet jäljet peräänsä. Ehkä nekin tarvitsevat toisiansa kipeästi. Lämmin tunne, joka ei johdu lainkaan kesän tulosta syttyy sisälläni. He löysivät toisensa, sillä niin oli tarkoitettu.
